Seinään Törmännyt

Sitä ei monikaan tiedä millaisissa tiloissa sitä tänä vuonna tuli aikoinaan ilmottauduttua Sm-erikoispitkän kisaan. Ilmeisesti allekirjoittanut ei kovinkaan järjissään ole ollut (aivan niinkuin koskaan olisin... ), sillä tänäkin vuonna tuo syvästi rakastamani kilpailumuoto tarjosi elämyksiä koko rahan edestä.

Vielä lauantai-iltana kun Patun kanssa Tampereen hämyisiä lenkkipolkuja käytiin vähän kokeilemassa, oli fiilis suhteellisen mainio. Ei jumeja, ei kipuja, eikä muutenkaan mitään alkavaa vaivaa. Silloin ei vielä tiennyt mitä tuleman pitää, ei todellakaan. Tankkausta oli suoritettu paremmin kuin koskaan aiemmin, joten siitä tuskin jäisi homma kiinni.

Kisapaikalla alkoi pikkuhiljaa hiipimään epäillys tulevasta, vähän väsytti pätkittäisten yöunien jäljiltä, ja kaikki muut näyttivät niin skarpeilta, huhhuh sanoisin. Kuitenkin olo oli vielä tässä vaiheessa itsevarma, ja alle 3 tunnin ajasta oli kova luotto, aina ei käy niinkuin elokuvissa.

Pari minuuttia ennen lähtöä viivalle, starttipaikka kakkosrivistä. Jollain siinä vieressä oli pelko, notta naiset tulloo päälle. Kaksmielisyyttä ilmassa, tokaisin ja keskittyminen lähtökiihdytykseen alkoi. Tuska hipoi ja varpaanpohjia, siellä se perkele odotti miun hyytymistä, valppaana ja katkerana, kuten aina.

STARTTI! PUM!

K-1. Alun mettäpätkällä haen kohtuullista asemaa, päädyn jumittumaan Patun ja Heikin peesiin. Kattelen valmiiksi ykkösvälin ja vitutus iskee. TIETÄ! Jumalauta, ei muuta kun tielle ja luukutusta, just sellasta mitä en toivonu. Joutuu laittamaan liian paljon pelini heti ykköselle, ja niinhän siinä käy, että parhaasta letkasta jään sellaisen 20 sekuntia rastille. Pohdin rastilla odotanko seuraavia, vai lyönkö Patun ja Tanin kiinni, koitin lyödä, ilman mainittavaa tulosta

1-2. Yritän ajaa edellä meneviä kiinni, ei onnistu. Vihreässä äijät katoaa näkyvistä ja jään yksin. Silti rastille osun suhteellisen hyvin, mutta yksin ei vauhtia saa yllä pidettyä tarpeeksi, turhautuminen.

2-3. Lähden puskemaan väliä ilman sen suurempia suunnitelmia, matkalla näen Väänäsen, mutta ei mitään saumoja perään. Kulkupäivän haaveet voi unohtaa samantien. Rasti on helppo, ei ongelmia.

3-4. Juomarastilla päätän ottaa ensimmäisen geelin, ei hyvä merkki. Tiellä koitan katsella eteenpäin - turhaan. Ei ketään näy siinä puolen minuutin sisällä, jumalauta tätä hommaa. Rasti tarkasti näppeihin ja kohti vitosta.

4-5 Hieman ennen rastia saavutan kolmen hengen letkan jota johtaa Samppa. Lyhyemmän alkuhajonnan porukkaa, ovat kuulemma pummanneet. Pieni hymy kasvoilla, kunnes tajuan Sampan vetävän todella kelpoa vauhtia. Kyselen koodin varmuuden vuoksi ja totean itselläni olevan taas eri rasti seuraavaksi.

5-6. Lähden äijien perään eri rastista huolimatta, toivon ruotsalaistyyppistä hajontaa. Teen todella hölmön ratkaisun tiellä ja päädyn isoon kiertoon, varmasti monta minuuttia takkiin tuolla välillä. Tietä pitkin juomarastille ja rasti handuun helposti.

6-7. Tarkoituksena oli käydä juomarastilla, mutta hylkään idean samantien kun luen karttaa. Lähden vetämään aivan liian suurpiirteisesti ja seurauksena on valtava virhe. Pummatessani törmään Veskuun, eri hajonta, fuck the shit. Otan vähä pakkia ja saan viimein itseni kiinni, rasti hanskaan ja vittuuntuneena eteenpäin.

7-8. Tyhmä,Tyhmempi,Minä. Totean mäen päällisen olevan turhan huonoa juosta ja näkyvyyden heikko, joten otan puolessa välissä väliä alas suon laitaan. Meno muuttuu vielä hitaammaksi, ja yritän ottaa rastia liian aikaisin.

8-9 Ilmeisesti 18-sarjan porukkaa ilmestyy näkyviin iso letka. Heitän mieleeni toiveen samasta rastista, mutta turhaan. Koukkua siitä tulee, eikä tossukaan tunnu enään samalta kun alussa. Lopulta rasti kiinni ja matkaan

9-10. Ainoa suunnitelma: Tielle ja äkkiä. Tieltä lähden metsästämään rastia rinteestä, mutta ajan liian pitkälle ja päädyn tekemään siksakkia. Mielestäni havaitsen erään sarjani suunnistajan ja totean etten ainakaan tuntia ole edellistä jäljessä.

10-11. Valitsen rinnereitin ja koukkaan vihreän jälkeen ylös, rastin lähettyvillä on mammoja hukassa, joten häiriinnyn siitä itsekin ja päädyn koukkaamaan n.20 sekuntia. Mielessä pyörii vain ensimmäisen lenkin loppuminen.

11-12. Käyn matkalla väärällä rastilla tarkistamassa koodit, muuten selkeä väli suoraan ja alamäkeen vielä, tossu alkaa tuntumaan raskaammalta metri metriltä.

12-13. Suo on perseestä, onneksi ensimmäisen lenkin viimeinen rasti osuu suhteellisen selkeästi eteen eikä fiilis ole ainakaan vielä murtunut. Väliaika n.1.35.00 paikkeilla. Aikataulusta ollaan hieman jääty pummien vuoksi, dämn

K-1. Taas tietä alle. Vastaan tulee Ahlqvist, keskeyttäneenä. Mietin pari sekuntia kannattaisiko itsekin, mutta totean mielessäni" EI! Maaliin vaikka ruumisarkussa" ja jatkan matkaa. Ajaudun mäessä liikaa rinteeseen ja sieltä vihreään, kiertoahan siitä seuraa.

1-2. Ei tunnu kivalta, suolla joutuu ottamaan pari kävelyaskelta, mutta silti eteenpäin on mentävä, mäessä puhalluttaa, hurjaa touhua. Rastinotto onnistuu

2-3 Rastivälille rumat koukut puhtaasti väsymyksen piikkiin, karttaa ei jaksa enään lukea ja ajaudun mäkeä aivan väärään suuntaan, korjaus juomarastille, jossa geeliä ei saa kunnolla otettua ja päädyn pelkkään veteen. Virhe!. Hieman ennen rastia alkaa Infernaalinen raekuuro, peukalonpään kokoisia rakeita hakkaa jo valmiiksi väsyneeseen kehooni. Tekee todella tuskaista, mutta jatkan kivusta huolimatta eteenpäin.

3-4 Rakeita tulee entistä kovempaa, tekee mieli keskeyttää, Äitiä tulee ikävä, kyyneleet eivät ole kaukana. On kylmä, märkä ja karmea väsymys. Jotkut armeijan käyneet voisivat tähän todeta tuollaisen olotilan olevan siellä jatkuvasti päällä. Rastille helposti.

4-5 Tien jälkeen en enään kestä, on pakko siirtyä kuusen alle pariksi minuutiksi suojaan, ajalla ei ole väliä, oma (mielen)terveys etusijalle. Lopulta kuuro helpottaa ja pääsen jatkamaan matkaa, tuho on kuitenkin jo tapahtunut ja suurin osa etenemisestä tapahtuu kävellen. Unohdan kolmen tunnin alituksen ja tähtään 3:30 alkavaan aikaan. Rastia ennen kuitenkin teen ison koukun ja armoton vitutus jurraa päässä.

5-6. Tiellä pystyn hädintuskin juoksemaan, askel on niin matala, että jalkojen ja hiekkatien väliin ei paljon ilmaa jää. Ahdistaa ja rankasti. Vatsassa alkaa pyörimään, joudun pysähtymään pari kertaa rastivälillä oksentamaan, kuitenkaan mitään ei tule. Rastirinteessä koukin sitten urakalla, ei vaan pysty! Käyn jollakin väärällä rastilla ja jätän siihen tunnukseksi laatat, helpottaa oloa hieman, mutta kun pääsen omalle rastilleni, lentää laatta taas. Näen viimeisen kerran vilahduksen oman sarjani suunnistajista kun OH:n kaveri saavuttaa minut

6-7 Koita pysyä jotenkuten tajuissani, mutta kuten gps-viivasta voi päätellä, ei yläkopassa paljon mitään toimintaa enään tapahdu, Järven rannalla pohdin uimista, Rastia edeltävässä aukkomäessä kaadun, enkä pääse heti ylös. Sisulla nostan itseni mäen päälle ja leimaan rastilla. "Enään ei ole paljoa matkaa" - ajattelen ja valehtelen itselleni.

7-8. Vietän juomarastilla aikaa minuutin verran. Henkilöstö katselee kummissaan viimeisiä vetävän suunnistajan nesteennauttimista. Lähden taapertamaan tietä ylämäkeen, saan jopa pari juoksuaskelta otettua! Rasti löytyy onneksi pienen hakemisen jälkeen ja leimaus onnistuu.

8-9. Ei enään mitään tolkkua etenemisessä, Alamäessä pelkään lentäväni naamalleni jokaisella metrillä, kerran tulen kivikkoon olkapää edeltä. Sattuu niin perkeleesti, mutta eteenpäin on päästävä. Rastilla inhottava virhe, teki jo miele jättää leimaamatta, mutta pakotan itseni kävelemään takaisin rastia kohti ja ottamaan sen leiman.

9-10. Havaitsen neljän tunnin maagisen rajapyykin lähestyvän. Pakotan itseni ottamaan muutamia juoksuaskelia rastivälillä, vaikka tuska on infernaalista ja kaikki voimat on käytetty kilometrejä sitten. Rastia en onneksi pummaa kauheasti, vaan se löytyy

10-11. Se on loppu nyt, joudun pysähtymään kalliolla ottamaan henkeä, koitan pysyä tolkuissani vaikka pahaa tekee. Kävelyvauhti hidastuu entisestään, mutta rastilla en virhettä tee.

11-12 Jumaleissön! se on viimeinkin maali joka häämöttää. Otan vielä vähän juoksuaskelia suolla pelkästä ilosta. Kun viimeisen rastin saan näköpiiriini, se on vähän niinkuin rakastuisi elämässään ensimmäistä kertaa uudelleen. Aah sitä tunnetta.!!

12- MAALI.

Hiekka on pehmeää, aurinko paistaa, minä hölkkään. Muuta en muistakaan tuolta väliltä, niin rajamailla siinä jo oltiin. Olli katselee menoa ja koittaa kirittää, reagoin jotenkin. Viimeinen kaarre ja maalin, en voi pysähtyä, on pakko kävellä repulle asti tai en pääse sinne koskaan. Lysähdän maahan n.23 kilometrin taivalluksen päätteeksi, aikaa käytettynä n.3 tuntia ja 50 minuuttia. Tässä vaiheessa ei edes syö miestä sysipaska suoritus, tärkeintä on että selvisin hengissä maaliin asti.


Mitä tähän voi enään sanoa ? Joni oli todellakin oikeassa, kun puhui ennen kisaa minua odottavan taas sellainen neljän tunni reissu. Yksinkertaisesti yli 10 km kisat eivät vaan nykykunnolle käy ollenkaan. Noh, hyvä puoli tässä on se, että lupasin itselleni etten seuraavaan 20 vuoteen osallistu erikoispitkille, ei vaan kiinnosta enään kokea moista tuskaa. Se on sitten eri asia jos pääsen asialliseen kuntoon, mutta siihen asti homma on jäissä.
Rientolaisittain kisa on kaksijakoinen, 1 hylättyä/keskeyttänyttä, Jonille upeasti Sm-pronssia, Simolle miehissä mainio sijoitus 21 ja Mikolle nuorissa papoissa sija 14.

EDIT: Katselin tuossa juuri Pm-valinnat. Vaikka sinne nyt "parhaat" (huom.oma mielipiteeni poikkeava) pääsikin, olisi mielestäni Jonille kuulunut edes varapaikka. Sprintin 3.s sija ja Ep:n 3.s sija kertovat raudanlujasta kunnosta. Harmi että 2 katsastusta ei mennyt aivan niin loistokkaasti, Mm-kisoihin sitten!. Miehissä "vain" 3 veveläistä kisoihin,S-P varalle.

Ei tässä varmaan muuta, leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä... Ei vaineskaan, ei tässä auta angstailemaan alkaa, sprintti on uusi kisa, ja koitan päästä alle tuntiin karsinnassa, siitä on hyvä lähteä.