Loppujen lopuksi ihminen on yksin. Niin yksin omien ongelmiensa kanssa, ettei sitä välttämättä tajua ennen kuin on liian myöhäistä. Omalla kohdalla yksinäisyys tuli vahvasti esiin tämä edelleen vaivaavan alaselkä-jalka (mikälie lopulta onkaan) - ongelman kanssa. Vuosien saatossa ei ollut oikeastaan minkäänlaista tukiverkkoa kerinnyt syntymään, joten kun ongelmat alkoivat, ei ollut ketään kenen apuun turvautua. En väitä, että olisi pitänyt olla, mutta olisihan se varmasti auttanut asian kanssa. Muistaakseni elettiin marraskuuta 2011, olin juuri suutuspäissäni päättänyt lähteä Lappeen Riennosta kävelemään ja pari päivää sen jälkeen jysähti. Heräsin aamulla karmeaan kipuun, joka ei talttunut ei sitten millään. Tiesin kropassa jotain olevan vialla, mutta kokeilin vain särkylääkkeitä ja kestää oloani. Nyt, pari vuotta ja aika monta tyhjää tölkkiä myöhemmin ei tilanne ole juurikaan kohentunut. Jatkuva kipu on poissa, mutta urheilu on mahdotonta.
Aluksi sitä vain odotti ja odotti. Luulin puhtaasti, että joku paikka on ottanut hittiä ja tarvisee vain vähän lepoa. Ensin kuluivat päivät, sitten viikot ja lopulta kuukaudet. Tilanne ei helpottunu, vaan päinvastoin. Taisi olla keväällä 2012 kun päätin tehdä asialle viimein jotain muutakin, kun ottaa lepoa ja toivoa parempaa. Kiropraktikon vastaanotolla tuli aluksi käytyä, ei apua. Sitten päätin lähteä kuvauttamaan paikkoja, jos jotain olisi mennyt rikki. Röntgenistä ei mitään löytynyt, eikä muuten löytynyt magneettikuvistakaan. Siinä vaiheessa kun reumatologian ylilääkäri löi mielialalääkereseptin kouraan päätin haistattaa paskat Savonlinnan Keskussairaalan palveluille. Sen jälkeen on koettu 3 eri hierojaa, 2 eri fysioterapeuttia, 1 kuntohoitaja ja 1 osteopaatti. Rahaa on palanut, ja rehellisesti sanottuna ilman vanhempieni taloudellista tukea ei olisi ollut mitään toivoa selvitä tilanteesta. Pahinta kuitenkin on, ettei mikään yllä olevista ole tarjonnut ratkaisua. Kukaan ei osaa sanoa juuta eikä jaata. Välillä jokin asia auttaa, ja vaikka kuinka yrittää omilla toimillaan, aktiviisella venyttelyllä ja liikesarjoja tekemällä, ylläpitää saavutettua tilaa niin vaikeaksi menee.
Tänä vuonna olen suunnistanut huikeat neljä kertaa. Kerran kuntorasteilla, sitten vappurasteilla Tuusulassa, AM-kisoissa Virolahdella ja Jukolassa. Kaikki kovien kipujen saattelemana. Vain rakkaus urheilua ja suunnistusta kohtaan on saanut viemään suoritukset loppuun asti. Etenkin Jukolassa meno oli todellista tuskien taivalta. Viimeistään yleisörastin jälkeisessä mäessä Longan Vellun perässä kiivetessäni mietin, onko tässä mitään helvetin järkeä. Lenkkeillä pystyin alkuvuodesta vajaan kuukauden putkeen ilman kipuja, mutta ne palasivat lopulta takaisin kahta kauheampina.
Kun mietitään mitä kaikkea olen lopulta menettänyt kipujen takia, tulee listasta melkoisen pitkä. Terveys, mielenterveys, urheilu, ihmissuhteet, oma itseni ja paljon muuta siihen. Omasta mielestäni olen ihmisenä muuttunut jatkuvasti synkemmäksi ja synkemmäksi, ja voin rehellisesti sanoa että välillä 24/7 jatkuvien kipujen kanssa painiessa myös n.s "lopullinen ratkaisu" on käynyt mielessä. Harvoin nykyyän jaksaa edes kivuista valittaa, sillä eihän ketään kiinnosta. Olen tehnyt paljon töitä asiakaspalvelussa, ja nykyisessäkin työssäni olen asiakaspalvelutehtävissä matkailuneuvonnassa. Aina ei vaan jaksa yrittää olla positiivinen kaiken kivun keskellä, ja valitettavasti se sitten näkyy pessimistisyytenä, laiskuutena ja välillä suoranaisena välinpitämättömyytenä. En todellakaan jaksa selitellä äkäisyyttäni kellekään, eikä kukaan varmasti usko minkään kipujen olevan syynä, eihän niitä ole lääketieteellisesti edes todistettu olevan olemassa.
Viime syksynä luulin löytäneeni pienen palan onnea, ja pystyin hetkeksi unohtamaan kipuni täysin. Lopulta kun orastava suhde vaihto-opiskelijan kanssa romahti yllättäen, romahti myös mieli aivan totaalisesti. Yhtäkkiä kipu tuli taas vahvasti mieleen ja kaiken muun kanssa taakka oli raskas kantaa. Romahdin melko pahasti, niin pahasti etten edes uskonut sen olevan mahdollista. Makoilin varmaan pari viikkoa kämpillä tekemättä mitään, kaikki tuntui kaatuvan niskaan. Jotenkin kuitenkin sieltä nousin ylös, ehkä tajusin olevani koko kylän suurin idiootti.
Kolme asiaa on pitänyt minut suhteellisen järjissäni ja voimissani tähän päivään. Ne ovat toivo, frisbeegolf ja musiikki. Jos ei olisi toivoa siitä, että vielä jonain päivänä pystyisin elämään kivuitta ja juoksemaan kivuitta, en olisi enää täällä. Niin kauan kun on toivoa, niin kauan sitä jaksaa. Toiseksimainittu on mukana sen takia, että se on pitänyt minun edes jollakin tasolla liikunnassa mukana. Pystyn jopa sanomaan olevani lajissa keskivertoa parempi, mutta se ei kilpaurheiluun tottunutta tyydytä. Musiikki, joka aiemmin elämässä on osoittautunut suureksi pelastajaksi, on tämänkin keskellä tuonut valonpilkahduksia. SY, kaksi levyä ja useita hienoja keikkoja, Mahtavia kokemuksia, onneksi Meismies on kestänyt käsittämättömän ailahtelevaista allekirjoittanutta.
Ihmissuhteet ovat vaikeita. Miten selität asian ihmisille, jotka olet vasta tavannut, tai joiden kanssa olet aiemmin ollut enemmin tekemisissä ja yhtäkkiä tilanne muuttuu? Miten selität oman itsesi suuren muutoksen? Tuen saaminen on ollut vaikeinta koko prosesissa. Paljon hylkäämistä on joutunut kokemaan, mutta myös apua on ollut tarjolla. Samoin myös itse on muutunut jotenkin kylmäksi, tunteiden esiinsaaminen on vaikeaa, välillä miltei mahdotonta. Joskus sitä vain pelkää omaa itseään, ja tuntee suurta häpeää.
Lyhyen elämäni aikana tämä on jo kolmas suurempi vastoinkäyminen. Joku oikeasti elämää nähneenä voisi sanoa, ettei se ole juuri mitään ja paljon on vielä edessä. Ensin molemmista korvista kuulo heikkeni huomattavasti joskus 4-vuotiaana hoitovirheen seurauksena. Sitten koitti 9 vuoden koulukiusaamishelvetti. Nyt tämän yli 2 vuotta jatkuneen kipupiinan voisin lisätä tuohon kolmanneksi. Heikki Kuula toteaa kappaleessaan osuvasti "elämä on tarina ja tarinan opetus, paskal on paskanen lopetus." Olenko minä siis paska? Onko tämä loppu? Eikai nyt sentään?
Tällä hetkellä asun Porvoossa, Savonlinna on lopullisesti taakse jäänyttä elämää. Sinne jäivät kaverit, ja osa sydäntäni. Toisaalta sinne jäi myös paljon kivuliaita muistoja ja epäonnistumisia. Nyt olen kaupungissa jossa en tunne käytännössä katsoen ketään. Viikot rullaavat töiden parissa ja vapaa-aika on tavallaan yhtä tyhjyyttä, jota koitan täyttää pysyäkseni järjissäni. Elo on yksinäistä, mutta eipä kukaan ole näkemässä alamäkeäni. Tilanne ei aiheuta hurraa-huutoja, mutta jotenkuten tässä kuitenkin pärjätään päivästä toiseen. Jaksan pysyä kaikesta tästä negatiivisuudesta huolimatta positiivisena, koska paljon paljon huonomminkin asiat voisivat olla. Kuitenkin tässä vielä ollaan ja eletään, mitään ei käytännössä katsoen ole menetetty.
Ehkä vielä jonain päivänä pystyn urheilemaan. Ehkä vielä joskus päivittäinen kipu on poissa. Ehkä. Sitähän ei kukaan tiedä, vain arvauksia voi esittää. Minä jaksan toivoa ja odottaa parasta, sitähän elämä lopulta on - yhtä loputonta odottamista.