Obrigado

*VAROITUS*

Seuraava teksti tulee olemaan järjettömästi ylipitkä, täynnä erittäin tylsää kerrontaa, s Tekstissä on saatettu liioitella asioita, joskin ei niin paljoa kuin mitä muut yleensä. Jos tekstin lukeminen oikeasti kiinnostaa, suosittelen varaamaan aikaa ja pieni nousukännikään ei ole pahaksi, saattaapa jopa silloin tästä nauttiakin, niinkuin kaikesta muustakin turhasta. */VAROITUS*


Sunnuntaina 15.2.2009 herään perinteiseen leirillelähtöaikaan, klo 05.00, pakkaan kamat autoon,ja allekirjoitan irtisanoutumiskirjeeni vammakerhosta. Huikkaan kuskille äärimmäisen väsymyksen takaa : "Portugaliin". Onneksi isäukko on sen verta pelimiehiä jotta tajuaa välittömästi tilanteen vaativan lentämistä ja matka suuntautuu Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Perinteisenä massanvihaajana katselen nyrpeänä turistilaumoja, perheitä matkalla rantakohteisiin, viinamäenmiehiä ryypiskelemään, ja viimeisenä muttei todellakaan vähäisimpänä urheilijoita matkalla tekemään töistä kovinta, reeniä.

Koska budjetti todellakin on rajoitettu, joudun matkani varrella pysähtymään jo Rädyn Sepon aikoinaan lanseeraamaan paskaan maahan. Eipä sinäsä hirveästi haittaa, lentoseura on mitä mainiointa ja matka sujuu miellyttävästi kuunnellessani takanavi istuvien YLE:n miesten löpinää suomalaisista urheiluseuroista. Suomisen Tapsa on ihan pihalla, pari kertaa teki mieli kysyä jotta lukeeko se aina kaiken suoraan paperista kun ei mittään mistään tiedä. Sää Frankfurtissa on aurinkoinen ja antaa viitteitä tulevan viikon mielialasta. Johan tässä onkin synkistelty työttömänä ja rampana marras-joulukuusta alkaen. Jätän bratwurstit suosiolla syömättä, onhan painoa kuitenkin päässy kertymään leirin alkuun mennessä huikeat 60 kiloa. Jumaleissön jotta ukko on läskissä kunnossa.

Lento Frankista Lissaboniin on leppoisa, ainoat rasittavat tekijät ovat lufthansan henkilökunnan sekava englanti ja vieressä istuvan kypsään ikään ehtineen portugalilaisrouvan jatkuva tuijottaminen. Siis mitä helvattua? joku näinkin rumaa kaveria tuijottaa, kai se ei ollut räppäävää suunnistajaa koskaan nähnyt. Leppoisa tunnelma katkeaa viimeistään raahattuani rinkan tukevasti Lissabonin lentokentän terminaali 1:n kahvilaan. Masalta tulee viesti : " Mee vaan lenkille, tai baariin. Ollaan vieläkin Oslossa".
Niin tosiaan, erään nimeltä mainitsemattoman hienon valtion (lue: suomen) armeijan sotkujen takia olen joutunut turvautumaan eri lentoihin kun muu crew: Aaro,Masa ja Johanna. Tilanne on mitä parhain: Olen yksinäni vieraassa maassa, nukahtamispisteessä,mestasta ei löydy ruokapaikkaa ynnä muuta valitettavaa. Kaiken huipuksi vitutuksen keskellä hukkaan lompakkoni, onneksi lentokenttäpoliisi on ollut tarkkana ja sieltähän se löytyy,sisältöineen päivineen. Perussettiä.

9 tunnin piinaavan tylsän ja raastavan väsyttävän odottelun jälkeen kohtaan vihdoin tuttuja kasvoja. Kello on reilusti yli 9 illalla, aika jolloin paikallisten manoloitten mukaan autovuokramo Guerrin menisi kiinni. Aluksi Masa-matkojen toimistusjohtaja Masa pyyhältää TAP-portugalin tiskille vaatimaan hyvitystä 4 tunnin odottelusta Oslossa toimimattomien laskutelineitten johdosta. Siitä mitään tule. Kuin vahingossa suuntaamme autovuokraamon tiskiä kohti ja perskeles! sehän on auki. Ei muuta kun tilaihme (kuten Pipå autoa kutsui) alle ja kohti Sao Geraldon kylää. Onneksi minun ei tarvitse koko viikkona auton rattiin tarttua, sillä tunnetusti eteläisessä euroopassa liikenne on lievästi sanottua omituista kotimaiseen "ajetaan-alle-rajoitusten-niin-ei-tule-sakkoja" kulttuuriin verrattuna.
Auton stereoista kajahtaa soimaa Portugalin yössä minulle ennestään tuntematon kappale. Matkanjohtaja tunnustaa sen olevan Maajärvi-records levy-yhtiön kautta julkaistu yhden levyn laajuinen hittisingle. Itse kappale iskee tajuntaan kuin tuhat harmaata Haminan yössä. Punchlinet wörssivät satarosenttisesti ja flow ryöppyää kuin niagara,kyllä tässä on ainesta suomiräpin pelastajaksi. Kun kysyn suunnistusaiheisen kappaleen tekijää (ei,kyseessä ei siis ole minun surkea tekeleeni) vastaukseksi annettakoon vain salaperäistä myhäilyä. Jotain fuckin' petri nygård salailua taas kehissä.

Yömyöhällä Corsa kiitää viimein Agro Turismon pihaan. Koirat haukkuvat, mutta muuten elämää ei ole missään. Kun viimein joku paikan pitäjistä saa itsensä ylös pedistä ja raahattua ulos asti, karu totuus valkenee hyvinkin nopeasti. Eiväthän ne perhanat englantia osaa, saati sitten suomea. Mitä juntteja. Kaikesta huolimatta sinivalkoiset saadaan majoitettua erittäin kylmiin huoneisiin, joiden lämmitys hoidetaan yhden aataminaikasen patterin avulla. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisi kai voinut poltella kalustoa lämmitykseksi. Ei muuta kun unta kaaliin, jos vaikka maanantaina elämä olisi valoisampaa.

Maanantai-aamu koittaa. Kello 8.00, kuten jokaisena seuraavana päivä sunnuntaihin asti ohjelmassa on aamupala. Perussettiä,vaaleeta leipää,kinkkua päälle ja vähän jugurttia ja mehua. Kun matkustuksesta vielä väsynyt ruhoni raahautuu ulos ruokasalista pihalle havaitsen elämän juuri alkaneen hymyilemään sitä järjettömän upeaa hymyään. Keli on mitä mainioin, lähes 20 lämpöä, aurinko alkaa paistamaan ja pihapiirin kirjava eläimistö pitää sellaista mekkalaa, jotta suomalaiset talitintit tekisivät itsarin silkasta kateudesta.

Corsa ja pari sorsaa

Raastavan viikon ensimmäinen varsinainen reeni käytiin Sabugueiron kaduilla ja maastossa kepeän sprintin muodossa. Polvituella vahvistettuna päätin rohkeasti alkuverryttelystä asti kohdata juoksun demonit, ja todellisena yllätyksenä kipuja ei esiintynyt lainkaan. Itse suunnistus oli vielä sellaista totuttelua, ettei siitä oikeastaan tullut lasta eikä paskaakaan. Vieressä kartta ja gepsiviiva reissusta. Todella kauheaa menoa: Alku sujui ihan semisti. 5 rastille törkeä virhe kun en vain nähnyt vasemmalle lähtenyttä katua. 6 rastia lähestyessä pihojen "rönsyily" herätti sen verran pelkoa jotta päätin ihan kiertää suosiolla kauempaa rastille. Rastiväleistä 9-18 ei ole kommentoitavaa, olin vain sysipaska. 18-19 välillä vielä kun otin sykemittarin vyötä pois tipahti kiinnitysosa maahan ja tajusin sen tietysti vasta monta sataa metriä myöhemmin. Eikun takaisin ja taas mättämään eteenpäin... ei näin

Fiilis reenin jälkeen oli valtavan mahtava. Ei kipuja! Jumaliste että oli hieno meininki. Marraskuun studiosessioissa eräässä biisissä kysyin "missä on hymy?" Tuolloin viittasin lähinnä vastakkaiseen sukupuoleen,mutta nyt olin löytänyt oman kauan kadoksissa olleen hymyni. Portugalin auringossahan se lymyili.

Iltapäivällä vuorossa oli Azarujan 1: 15 000 kartalla vähän pitempi reeni. Matkaa kertyi sellainen reipas 9,5 kilometriä, josta pummia ihan kiitettävästi. Kuten gepsiviivasta voi huomata en ollut vielä yhtään päässyt maastoon kiinni. K-57 ja 57-61 väleillä sen verta isot virheet tuli taas tehtyä, notta ketutus alkoi hiipiä takaraivoon. Tähän kun lisätään vielä kolossaalinen virhe rastille 63 ja sen jälkeinen KARMAISEVA virhelähtö rastilta homma alkoi olla paketissa. Kävin sitten lopussa enään 3 rastia poimimassa talteen ja päivä oli pulkassa. Huomautettakoon tässä vaiheessa majoituksemme keittiökulttuurin olleen luokaton, joten sapuskan valmistus muodustui haastavan vaikeaksi. Olosuhteet olivat erittäin alkeelliset, samoin välineiden määrä ja laatu oli jotain käsittämätöntä verratuna asukkaiden määrään. Noh, loppupeleissä ihan kivasti selvittiin kuitenkin.

Seuraavana aamupäivänä urhea ryhmämme urakoi peräti 3 erillistä harjoitusta ihan noin alkuverryttelyksi iltapäivän todellista reeniä varten. Ensimmäisenä vuorossa oli vähän multiteknikaalia, e mitään järjettömän pitkää reissua vaan sellanen perusnopea rykäsy. Vieressä gepsiviivat, 2-3 välille voin selittää sen verran, jotta oli lehmiä nii perkeleesti niityllä ettei ihan kehannu keskeltä vetää. Kattoivat nuorta suomalaisurosta sen verta häijysti. Muutenhan kyseihen reeni meni aikaslailla mallikaasti. Harvoin sitä pääsee näkemään kuinka aaro ei osu rastille ja pummaa kunnolla kun itse naulaan suoraan kohteeseen. Lopussa yritin pysytellä Messerschmitin peesindaleenis mut eipäs tossu oikein kantanu. Siispä päädyin ottamaan rastit tarkasti omalla vauhdilla, ei hassumpi vaihtoehto.





Edellisestä reenistä ehti kulua ehkä sellainen 10 minuuttia kun uutta lyötiin jo putkeen. Tästä ei minulla ole laittaa näkyville kuin pelkkä karu kartta, Jonin gepsi rupes temppuilemaan jo leirin toisena päivänä enkä viitsinyt osittaista gepsiviivaa laitella. Aapron kanssa vuorovedoilla toteutettu suhteellisen kevytvauhtinen reeni paljasti taas allekirjoittaneesta pummailuun viittaavia ominaisuuksia Aapron naulailessa rastit niin perhanan tarkasti. Eihän tuostakaan tullut koko matkaa vedettyä, piti säästellä konetta taas kerran.



Vielä aamupäivän lopuksi väännettiin kävelysuunnisreeni no-compass kartalla heti edellisen reenin perään. Siitäkään en gepsiviivaa tarjoile, mutta pari videota sen sijaan on tarjolla, ihan jotta perusjantterit näkee miten rientolaiset on kunnossa ja sillai.






Iltapäivällä päästiin vielä roppia kiduttamaan looppireeniin, jossa jo pelkästään reenipaikalle päästäkseen täytyi kiipeillä miellyttävien piikkilanka-aitojen ylitse, puhumattakaan itse reenistä. Tässä vaiheessa viikkoa olikin jo selvää Portugalilaisten piikkilanka-fetissi. Veikkaanpahan jotta saattaapi olla monella isännällä vedettynä sängyn keskeltäkin piikkilangat ettei vaimo vaan pääse käsiksi, niin! Alla reenin pari karttaa ilman minkäänlaisia viivoja, eipä tullut laitettua gepsiä päälle. Loppupeleissä väsähdin jo sen verran päivän rasituksista, että viimeisessä vedossa joutui skippaamaan pari rastia hammasta purren. Tiistai-iltana perinteiset iltaviskit huiviin ja kohti kekeviikon reenipäivää.









Keskiviikko-aamupäivänä vuorossa oli Model Eventin todella upeissa maastoissa itseltäni hyvinkin verraiseksi hölkkäilyksi, mut sitäkin suuremmiksi pummeiksi muuttunut perusreeni. Piirtelin viivat paintilla, toivottavasti jotakuta vituttaa. Tässä vaiheessa leiriä tuli jo mietiskeltyä oltiinkohan sitä lähdetty vähän turhan tiukalla satsilla liikkeelle heti vammojen perään. Turhia murheita, ajattelin tuolloin, mutta nyt kun joutuu vieläkin pitämään pari lepopäivää palautumiseen niin ajatukset ovat ihan toiset...






Iltapäivällä oli siinä mielessä harvinainen hetki, ettei tullut käytyä reeniä heittämässä, koska illalla oli luvassa "leirikisa" Pastaneiron julman nopeassa maastossa. Vauhti oli näin kuntoutumisvaiheessa olevalle jantterille aivan liian kovaa (monissa paikoissa alle nepaa) ja tipahdin letkasta heti 2 rastin tuntumassa. Hajonnat ykköselle muuten olivat reiluimmat mahdolliset, itsehän pääsin kaikkien helvatun piikkipuskien läpi puskemaan. Loppupeleissä homma kusi 3 rastin 7 minuutin virheen jälkeen niin pahasti, että keskeytys kävi jo mielessä. Kun 10-11 välillä joku paikallinen spede päätti alkaa autolla jahtaamaan keskellä maastoa, ajattelin ihan oman turvallisuuteni ja ajan säästämiseksi heittää leikin kesken. Eipä kauaakaan kun jo leirikisan voittaja M.M-järvi saapui vihaisena kiroten virheitään. Vähän myöhemmin paikalle jolkotteli ensimmäistä kertaa tällä reenikaudella leirikisassa voiton menettänyt Aapro mestoille, ei ollut puhdasta edes yöniekalla,eipä.


Torstai aamupäivällä päästiin kokemaan todellista loistoa Evoran katusprintin muodossa. Kapeilla kaduilla sai väistellä erilaisten kulkuneuvojen kanssa kulkevia paikallisia, juuri ja juuri autonmentävillä baanoilla. Hulluja nuo Evoralaiset. Kyllä porukka tuijotti hulluja suunnistavia suomalaisia oikein urakalla, ei siinä mitään. Löytyisipä suomestakin näin upeita sprinttipaikkoja, huoh, mutta kai se on pakko tyytyä peruspaskoihin metsäsprintteihin....
Kuten reittiviivasta näkee, virheitä täälläkin saatiin aikaan: 5-6 välillä edellä minuutin lähteneen Aapron saanti näkyviin sekoitti pasmat pahasti ja erehdyin tekemään kunnon koukut. 7-8 välillä hirvittävän koukkumäärän syynä on se ettei rastille päässyt ollenkaan edessä olleen portin takia. Ja minähän en sitä tajunnut vaan kolasin katuja urakalla vaikka heti ensimmäisellä yrittämällä olin oikealle kadulle päässyt.

Reenin jälkeen tuli tehtyä viikon oikeastaan ensimmäiset turistiliikkeet. Käveltiin ympäri Evoraa paikkoja kahtellessa ja sillai. Pari ranskalaista suunnistusturistia tuli juttelemaan ja luulivat minua VeVe:n suunnistajaksi. Pikaisesti korjasin virheluulon ja sanoin edustavani Rientoa. Selvästi Lappeenrannan ihmeen maine ei ole kiirinyt vielä Ranskaan asti, sillä nopeasti hiljenivät ja tiedustelivat toisiltaan asiasta. Tulipahan jopa käytyä ihan turistishoppailemassa, ostin heikkouttani Portugali-paidan, on se hieno.



Torstai-iltapäivän vuorossa oli seuraava reeni Evoran lähettyvillä, josta ei paljon jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Lähettiin työstämään Masan kanssa vuorovedoilla, ja rastille numero 8 asti tultiinkin ihan hyvin .Seuraavien kahden välin tapahtumia olen pohtinut moneen kertaan itsekseni, enkä ole löytänyt niihin muuta selitystä, kuin että oltiin vain rehellisesti sysipaskoja. Alle kilometrin matkaan saatiin tuhrattua 25 minuuttia, ja kaikkihan lähti meikäläisen vetovuorosta. Lähdin koukkimaan ysille vähän alakautta, jyrkänteen vierestä polkua mukaillen, mutta eihän sitä saatanan polkua alle löytynyt. Lopputuloksena päädyttiin 3:n piikkilanka-aidan väliin, sukellettiin todella hikisistä raoista piikkupuskien ja piikkilankojen sävyttämillä alueilla ja kirottiin reitinvalintaa. Tästä innostuneena Masa jysäytti vielä seuraavalle välille kunnon pummin, ja oli jo luovuttamassa rastin suhteen kunnes paikalle osui Jaska. Niin, tuo Laineen Jaskahan sieltä posahti ja tuli rastille kuin tölkkä pönttöön. Ei siinä ketään, mutta perkele meni vielä sanomaan "Oletteko ekaa kertaa täällä suunistamassa?"... Näin hyvän vaikutelman masan kanssa annettiin. Noh, lopuksi sitten tästä kimpaantuneena vedettiin viimeinen 1,5 kilsaa masan reenit.netin mukaan 7 minuuttiin, veikkaan kuitenkin lähemmäs 8 ja puolta oikeaa aikaa. Ei me nyt sentään nii kovia olla. Torstain viskit tuli nykästyä aika vihasena.


Koitti perjantai ja Model Event. Maastona oli sama mesta missä oltiin jo keskiviikkona käyty pummailemassa. Tällä kertaa kuitenkin vedettiin Aapron ja Masan kanssa vuorovedoilla ja puhtaasti muuten vedettiinkin. Olisipa lauantain ja sunnuntain kisoissakin meno ollut vastaavaa.. Noh, eipä turhia murehdita menneistä,vaan palataan asiaan. Minkäänlaista viivaa en jaksanut lähteä suhaamaan kun gepsi yllättäen taas petti. Aaron viivaa olisin voinut käyttää, mutta eihän sitä kehdannut heittää tähän. Leppoisaa.






Iltapäivän reeniä odotellessa käytiin vähän Akvaariossa kahtelemassa ubersöpöjä kilpikonnia ja sammakoita ynnä muuta elukoita. Olipahan siellä nuita Villen sukulaisiakin, saukkoja siis . Viikon toinen ja samalla viimeinen turistinykäys.

Iltapäiväksi oli taas luvassa vähän multiteknikaalia, heitänpä kartan tähän vielä vaikka koko settti vedettiinkin kävellen läpi kisoja silmällä pitäen. Kävellen nuo täysin tyhjälläkin olleet rastit löytyivät aika nätisti. Muutenkaan virheitä ei niin kauheasti tullut väännettyä, mitä nyt yhdessä rinteessä oli vähän hankaluuksia. Loppupeleissä hommasta jäi ihan hyvä maku viikonlopun kisoja varten, ainoana miinuksena ropan ollessa jo tässä vaiheessa hemmetin väsynyt.








Lauantaina oli sitten vuorossa kauden ensimmäinen virallinen kilpailu. Parkkipaikalla masa yritti promota Suunnistan-biisiä, heikolla menestyksellä. Lähtökohdat olivat mitä parhaimmat tähän uuvuttavaan taisteluun. Takana vajaa viikko varsinaista reeniä, 2kk totaalinen juoksutauko ja majapaikalle unohtunut polvituki. Vaikka kuinka sitä yritti lähteä varovasti liikkeelle, heti alkupätkällä tuli mentyä aivan liian kovaa kuntoon nähden ja tummuminen sieltä nurkan takaa kurkki. Virheitäkin sateli oikein olan takaa, huippuna 17-18 väli, jossa ajatuskatkoksen saattelemana aloni lukemaan aivan väärää väliä ja sain aikaan todella ruman mutkan reittiin. Tästä kyrpiintyneenä yleisörastin jälkeinen alue sujui ilman suurempia virheitä, mutta tulostaululle ei paljon asiaa ollut. Niin perseestä oma meno oli tuolloin. En sentäs viimoinen ollut, mikä jo itsessään oli suurensuuri ihme.

Taitopäällikkö ja selittäjä
Jotta kisarupeama ei olisi tuntunut liian kevyeltä, mätettiin lauantai-iltana Cabecaon kaduilla yösprintti-kilpailu. Alkuverryttelynä toimi pitkä seisoskelu lähtöjonossa lamput päässä ja aivan liian vähän vaatteita keliin nähden päällä. Tästä johtuen pää oli harvinaisen jäässä heti ykkösrastille suunnatessa ja näinpä 10 sekuntia perään lähtenyt Aapro nyki heti rastille kiinni. 5 rastille asti pysyttelin vauhdissa mukana, kunnes viikon rasitukset pakottivat hidastamaan vauhtia ja pummaamaan paria väliä. Tuntui muuten todella häijyltä ottaa Aaprolta vauhdissa turpaan sprintissä.. pakko alkaa reenaaman. 7-8 välillä oli niin paljom jengiä sekoilemassa ja valokuvailemassa, että ihan siinä omakin ajatus meni sekaisin ja reipas minuuttinenhan koukku siinä napsittiin alle. Maalissa fiilis oli väsynyt, mutta onnellisuutta sai vielä hakea seuraavan päivän pitkän matkan kilpailusta.

Sunnuntai aamupäivä meni lepäillessä kisapaikalla. Olihan pelkästään meidän porukan keskenäisten lähtöjen ero 4 tuntia, ja tietysti itse pääsin olemaan se viimeinen. Karttaa en löytänyt tähän hätään, mutta eipä sillä niin hirveästi väliä, sillä itse kisa oli lopulta tummuuden huipentuma. Vielä kutosrastilla meno tuntui jotenkuten siedettävältä, ja Aaro oli 2 minuutin perässä takana, mutta kun 7 rastille tuli 10 minuuttinen koukku ja loppulenkillä iski totaalinen hyytyminen tulos oli lähestulkoon oksettavan paska. Maaliin viimein hoiperteltuani jouduin vielä toteamaan kisapaikalle olevan maalista matkaa parisen kilometriä. Siis niiku todella siistiä, eikö?

Vielä matkalla kisapaikalta majapaikkaan konepistoolilla aseistautunut poliisi pysäytti automme ja vaati dokumenttejä. Masa tärisevin käsin ja hikisenä kaivoi vaadittavat asiakirjat jo liipasinsormi herkkänä odottanutta poliisia varten, eivätkä nuo pullukat lainvartijat onneksi löytäneet autostamme mitää kiellettyä, olisivat perkeleet tutkineet tarkemmin...
Illala tarkotuksena oli ottaa pieni nousu päälle, mutta jo ensimmäisen börstan jälkeen tuli stoppi vastaan. Väsynyt mies ei vaan jaksanut tintata, joten nousu jäi vain haaveeksi.

Yöllä herätys 3:n aikaan, kamat autoon ja kohti Aeroportia. Kun viimein pääsin Frankfurttiin suuntavaan koneeseen fiilis oli jo osittain mahtava. Tällä kertaa en jaksanut edes tsiigailla espanjan vuoristoa, vaan uni tuli salamana simmuun. Frankissa pysyin hereillä 8-milea läppärin ruudulta tuijotellessa, mikä sinäsä oli virhe, sillä Suomen koneessa YLLÄTTÄEN oli aivan saatanasti jostain mehmettilandiasta palaamassa olleita turisteja ja jokainenhan tietää kuinka vittumaisia perus finskituristit ovat lentokoneessa. Kun lopulta ovet aukenivat Helsinki-Vantaan kentältä ulos, iski shokki. Jumaleissön! lunta,kylmää ja synkkää. Koitin kääntyä kannoillani ja tilata heti perään lentoa takaisin lämpöiseen portugaliin. Väsyneet jalkani eivät vaan totelleet, ja niimpä jouduin vain rojahtamaan Volvon penkkiin ottamaan lukua.

Reissusta jäi käteen päällimäisenä todella mahtava fiilis. Lähestulkoon kaikki asiat onnistuivat yli odotusten, kiitos Masa-matkojen upeiden järjestelyiden ja hienon matkaseuran. Näin muuten koko porukasta ainoana villisian reissun aikana, oli se haiseva ja ruma otus, vähän niiku mie.
Uudestaan kyllä tekee mieli lähteä vaikka jo ensi talvena, jos vain budjetti antaa myöten. Nythän tässä on sellainen tilanne kiitos tuon reissun, jotta ennenkuin työtä jostain ilmenee elellään aika heikoilla linjoilla. Perussettiä

Tuossa vielä viikonloppuna käytiin Leprassakin leireilemässä. Siitä en tähän tekstiin viitsi enää lisäillä mitään, lukekaa Matsun ja Simon blogeista tärkeimmät faktat. Matsulle ja muille kiinnostuneille, meikäläiseltä voi kysellä miten runnotaan myöhässä oleva seurasiirtohakemus läpitte ;) Jos jaksoit lukea tekstin loppuun asti, kunnioitan saavustusta.. Ladatkaa sitä fukin biisiä ja antakaa sen levitä syövän lailla keskuuteenne. Kiitos

Ainii, masa lähetti vielä Sepexille vähän terkkuja: