sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Ai miten menee?

Katsellaan eteen, vanhoja juttuja fiilistelee. Kyyneleet valuu miun silmistä veke kun mietin mikä meikäläisen onnen tääl tekee... Siinä fiiliksiä tiivistettynä pätkään SY:n mahdollisesti tulevasta biisistä. Mahdollisesta siksi, että koskaa ei tiedä tuleeko mitään ulos vai eikö tule - tulee jos tulee.

Mutta joo, asiaan. Koko syksy meni pitkälti rappiolla. Kävin mie 25-mannassa suunnistelemassa, mutta aika kauhealtahan tuo tuntui. Takaraivossa on jo pitemmän aikaa takonut palava halu päästä takaisin liikunnan pariin, mutta kivut ovat olleet estämässä suunnitelmien toteuttamista. Joulukuussa suhteellisen kosteiden syntymäpäivieni jälkeen tein päätöksen, että muutos on tehtävä. Sen jälkeen on painosta lähtenyt 10 kg pois ja lenkillä on käyty  ahkerasti. Aluksi kivut tietysti vaivasivat, mutta lopulta sitkeydellä on ne saatu vaimeammiksi ja parhaina päivinä pois kokonaan. Älyttömän paljon on vuosien saatossa vierailtu erilaisilla "spesialisteilla", joista yksikään ei vaivaa ole saanut ratkaistuksi - mutta niinhän se on, että oma suorittaminen merkitsee eniten. Paljon venyttelyä ja lievän kivun sietämistä on vaadittu, ja luovuttaminenkin on käynyt usein mielessä. Kuitenkin olen pitänyt suunnitelmasta kiinni ja jatkanut eteenpäin kaikesta huolimatta.

Ei tässä mitään hurraa-huutoja kuitenkaan voi ilmoille päästää. Edelleen joutuu olemaan melko varovainen harjoittelun suhteen, mutta omalle tasolle nähden ihan kohtuulliseen kuntoon varmasti kesään mennessä pääsee. Tietäen että kesällä taas viikonloput kuluvat pitkälti töiden parissa, on päätavoitteet asetettu 10-milaan ja Jukolaan. Se on sitten sen ajan murhe miten nuo tavoitteet toteutuvat, mutta yritys on kova. Halu urheilun pariin on valtava, eikä sitä voi mielestä pyyhkiä pois.

Siitä onkin liian pitkä aika kun on viimeksi pystynyt oikeasti juoksemaan kilpailussa. Taitaa olla peräti vuodelta 2011 edellinen terveiden kirjoissa tehty suoritus. Paljon on vettä virannut Summanjoessa tuon jälkeen, ja paljon on alkoholia virrannut meikäläisen kurkusta alas. Nyt kuitenkin sille on laitettu stoppi, sillä viina ja muut päihteet eivät ole saaneet minua yhtään sen onnellisemmaksi, vaan pitemminkin vieneet syvemmälle pahan olon syövereihin. Hyvä olo ja ehjä fiilis tulee urheilusta ja liikunnasta - kipu on kivaa ja tuska ei tunnu

Uusia biisejä :

https://www.youtube.com/watch?v=ZUJk4O5YZ1c - Hulluja
https://www.youtube.com/watch?v=DMO_TzJZU2s - Suljetut Silmät



tiistai 15. heinäkuuta 2014

Yksinäinen on yksin

Loppujen lopuksi ihminen on yksin. Niin yksin omien ongelmiensa kanssa, ettei sitä välttämättä tajua ennen kuin on liian myöhäistä. Omalla kohdalla yksinäisyys tuli vahvasti esiin tämä edelleen vaivaavan alaselkä-jalka (mikälie lopulta onkaan) - ongelman kanssa. Vuosien saatossa ei ollut oikeastaan minkäänlaista tukiverkkoa kerinnyt syntymään, joten kun ongelmat alkoivat, ei ollut ketään kenen apuun turvautua. En väitä,  että olisi pitänyt olla, mutta olisihan se varmasti auttanut asian kanssa. Muistaakseni elettiin marraskuuta 2011, olin juuri suutuspäissäni päättänyt lähteä Lappeen Riennosta kävelemään ja pari päivää sen jälkeen jysähti. Heräsin aamulla karmeaan kipuun, joka ei talttunut ei sitten millään. Tiesin kropassa jotain olevan vialla, mutta kokeilin vain särkylääkkeitä ja kestää oloani. Nyt, pari vuotta ja aika monta tyhjää tölkkiä myöhemmin ei tilanne ole juurikaan kohentunut. Jatkuva kipu on poissa, mutta urheilu on mahdotonta.

Aluksi sitä vain odotti ja odotti. Luulin puhtaasti, että joku paikka on ottanut hittiä ja tarvisee vain vähän lepoa. Ensin kuluivat päivät, sitten viikot ja lopulta kuukaudet. Tilanne ei helpottunu, vaan päinvastoin. Taisi olla keväällä 2012 kun päätin tehdä asialle viimein jotain muutakin, kun ottaa lepoa ja toivoa parempaa. Kiropraktikon vastaanotolla tuli aluksi käytyä, ei apua. Sitten päätin lähteä kuvauttamaan paikkoja, jos jotain olisi mennyt rikki. Röntgenistä ei mitään löytynyt, eikä muuten löytynyt magneettikuvistakaan. Siinä vaiheessa kun reumatologian ylilääkäri löi mielialalääkereseptin kouraan päätin haistattaa paskat Savonlinnan Keskussairaalan palveluille. Sen jälkeen on koettu 3 eri hierojaa, 2 eri fysioterapeuttia, 1 kuntohoitaja ja 1 osteopaatti. Rahaa on palanut, ja rehellisesti sanottuna ilman vanhempieni taloudellista tukea ei olisi ollut mitään toivoa selvitä tilanteesta. Pahinta kuitenkin on, ettei mikään yllä olevista ole tarjonnut ratkaisua. Kukaan ei osaa sanoa juuta eikä jaata. Välillä jokin asia auttaa, ja vaikka kuinka yrittää omilla toimillaan, aktiviisella venyttelyllä ja liikesarjoja tekemällä, ylläpitää saavutettua tilaa niin vaikeaksi menee.

Tänä vuonna olen suunnistanut huikeat neljä kertaa. Kerran kuntorasteilla, sitten vappurasteilla Tuusulassa, AM-kisoissa Virolahdella ja Jukolassa. Kaikki kovien kipujen saattelemana. Vain rakkaus urheilua ja suunnistusta kohtaan on saanut viemään suoritukset loppuun asti. Etenkin Jukolassa meno oli todellista tuskien taivalta. Viimeistään yleisörastin jälkeisessä mäessä Longan Vellun perässä kiivetessäni mietin, onko tässä mitään helvetin järkeä. Lenkkeillä pystyin alkuvuodesta vajaan kuukauden putkeen ilman kipuja, mutta ne palasivat lopulta takaisin kahta kauheampina.

Kun mietitään mitä kaikkea olen lopulta menettänyt kipujen takia, tulee listasta melkoisen pitkä. Terveys, mielenterveys, urheilu, ihmissuhteet, oma itseni ja paljon muuta siihen. Omasta mielestäni olen ihmisenä muuttunut jatkuvasti synkemmäksi ja synkemmäksi, ja voin rehellisesti sanoa että välillä 24/7 jatkuvien kipujen kanssa painiessa myös n.s "lopullinen ratkaisu" on käynyt mielessä. Harvoin nykyyän jaksaa edes kivuista valittaa, sillä eihän ketään kiinnosta. Olen tehnyt paljon töitä asiakaspalvelussa, ja nykyisessäkin työssäni olen asiakaspalvelutehtävissä matkailuneuvonnassa. Aina ei vaan jaksa yrittää olla positiivinen kaiken kivun keskellä, ja valitettavasti se sitten näkyy pessimistisyytenä, laiskuutena ja välillä suoranaisena välinpitämättömyytenä. En todellakaan jaksa selitellä äkäisyyttäni kellekään, eikä kukaan varmasti usko minkään kipujen olevan syynä, eihän niitä ole lääketieteellisesti edes todistettu olevan olemassa.

Viime syksynä luulin löytäneeni pienen palan onnea, ja pystyin hetkeksi unohtamaan kipuni täysin. Lopulta kun orastava suhde vaihto-opiskelijan kanssa romahti yllättäen, romahti myös mieli aivan totaalisesti. Yhtäkkiä kipu tuli taas vahvasti mieleen ja kaiken muun kanssa taakka oli raskas kantaa. Romahdin melko pahasti, niin pahasti etten edes uskonut sen olevan mahdollista. Makoilin varmaan pari viikkoa kämpillä tekemättä mitään, kaikki tuntui kaatuvan niskaan. Jotenkin kuitenkin sieltä nousin ylös, ehkä tajusin olevani koko kylän suurin idiootti.

Kolme asiaa on pitänyt minut suhteellisen järjissäni ja voimissani tähän päivään. Ne ovat toivo, frisbeegolf ja musiikki. Jos ei olisi toivoa siitä, että vielä jonain päivänä pystyisin elämään kivuitta ja juoksemaan kivuitta, en olisi enää täällä. Niin kauan kun on toivoa, niin kauan sitä jaksaa. Toiseksimainittu on mukana sen takia, että se on pitänyt minun edes jollakin tasolla liikunnassa mukana. Pystyn jopa sanomaan olevani lajissa keskivertoa parempi, mutta se ei kilpaurheiluun tottunutta tyydytä. Musiikki, joka aiemmin elämässä on osoittautunut suureksi pelastajaksi, on tämänkin keskellä tuonut valonpilkahduksia. SY, kaksi levyä ja useita hienoja keikkoja, Mahtavia kokemuksia, onneksi Meismies on kestänyt käsittämättömän ailahtelevaista allekirjoittanutta.

Ihmissuhteet ovat vaikeita. Miten selität asian ihmisille, jotka olet vasta tavannut, tai joiden kanssa olet aiemmin ollut enemmin tekemisissä ja yhtäkkiä tilanne muuttuu? Miten selität oman itsesi suuren muutoksen? Tuen saaminen on ollut vaikeinta koko prosesissa. Paljon hylkäämistä on joutunut kokemaan, mutta myös apua on ollut tarjolla. Samoin myös itse on muutunut jotenkin kylmäksi, tunteiden esiinsaaminen on vaikeaa, välillä miltei mahdotonta. Joskus sitä vain pelkää omaa itseään, ja tuntee suurta häpeää.

Lyhyen elämäni aikana tämä on jo kolmas suurempi vastoinkäyminen. Joku oikeasti elämää nähneenä voisi sanoa, ettei se ole juuri mitään ja paljon on vielä edessä. Ensin molemmista korvista kuulo heikkeni huomattavasti joskus 4-vuotiaana hoitovirheen seurauksena. Sitten koitti 9 vuoden koulukiusaamishelvetti. Nyt tämän yli 2 vuotta jatkuneen kipupiinan voisin lisätä tuohon kolmanneksi. Heikki Kuula toteaa kappaleessaan osuvasti "elämä on tarina ja tarinan opetus, paskal on paskanen lopetus." Olenko minä siis paska? Onko tämä loppu? Eikai nyt sentään?

Tällä hetkellä asun Porvoossa, Savonlinna on lopullisesti taakse jäänyttä elämää. Sinne jäivät kaverit, ja osa sydäntäni. Toisaalta sinne jäi myös paljon kivuliaita muistoja ja epäonnistumisia. Nyt olen kaupungissa jossa en tunne käytännössä katsoen ketään. Viikot rullaavat töiden parissa ja vapaa-aika on tavallaan yhtä tyhjyyttä, jota koitan täyttää pysyäkseni järjissäni. Elo on yksinäistä, mutta eipä kukaan ole näkemässä alamäkeäni. Tilanne ei aiheuta hurraa-huutoja, mutta jotenkuten tässä kuitenkin pärjätään päivästä toiseen. Jaksan pysyä kaikesta tästä negatiivisuudesta huolimatta positiivisena, koska paljon paljon huonomminkin asiat voisivat olla. Kuitenkin tässä vielä ollaan ja eletään, mitään ei käytännössä katsoen ole menetetty.

Ehkä vielä jonain päivänä pystyn urheilemaan. Ehkä vielä joskus päivittäinen kipu on poissa. Ehkä. Sitähän ei kukaan tiedä, vain arvauksia voi esittää. Minä jaksan toivoa ja odottaa parasta, sitähän elämä lopulta on - yhtä loputonta odottamista.

lauantai 18. tammikuuta 2014

Täs mie nyt sit oon

Long time no see tai jottai semmosta. Enpähän ole pitkään aikaan rustannut minkäännäköstä blogistekstiä. Syitä on monia, terveyshuolet, pääkopan ongelmat yms yms yms. Lähinnä kuitenkin mie oon ollu vaan laiska, helvetin laiska - ihan niiku aina.

Terveyspuolelta kuuluu sen verran valonpilkahduksia taas kerran, että miehän tuossa pari viikkoa sitten kävin Lahessa Maarasella laitattamassa taas selkää kondikseen. Nyt on taas uus draivi päällä, ja tuntuu että kyllä tää tästä. Liikuntaa on pystyny harrastamaan ihan kunnolla, eikä kipuja ole ollut. Saas nähä kauan kestää tääki hyvä fiilis.

Biisejäki oon tehnyt, oikein 3 kappaletta tossa edellisvuoden loppupuoliskolla. Tai oonhan mie niitä tehny enemmän, en vaan oo saanu äänitetyksi, laiska kun oon. Tänä vuonna pitäis sitten ilmestyä 2 levyä meikäläiseltä kahesta eri projektista. Eri asia on, että ilmestyykö kumpikaan.

Niistä biiseistä : Zbynek - Ota Kiinni Jos Saat , vähän soolomeiningillä o-räppiä. Meismiehestä ei ole aikoihin kuullut mitään liekö edes elossa? Noh, tulipa väännettyä biisi ja onha noita muitakin valmiina. Levy ulos aikasintaan syksyllä, ehkä.

Sitten Tero Olavi - Ennen Luulin Elämä Näyttävän Ihanalta mennään henkilökohtaisille leveleille. Semmonen tää toinen projekti on ja kesällä toivottavasti saan puskettua ulos lätyn "Tero Olavi - Kolmetoista" . Siihen perään Tero Olavi - Veitsenteräl samasta prokkiksesta.

Että sellasta. Sain mie seuralta jonku pystin saavutuksista urheilun ulkopuolelta (SY). Tosin, Piirosella on tuo jossain piilossa vielä, enkä mie kyllä tommosia tarvikkaan. Kuhan pääsis juoksemaan niin kaikki olis hyvin.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Sillanpolttaja

Vaikka otsikon perusteella voisi olettaa tiedossa olevan draamaa, on se aivan turha sekä myöskin väärä olettamus. Kyseessä on tietenkin tulevan soololevyn nimi, joka antaa samalla aikasen hyvin osviittaa siitä, millaista materiaali tulee olemaan.

Mikään hyvän mielen levy ei missään nimessä ole kyseessä, vaan mennään ehdottomasti pintaa syvemmälle sinne, missä oma itse on kaikkein haavoittuvaisin ja heikoin. Koko ajan ollaan liikkeellä huomattavasti SY:tä henkilökohtaisemmalla otteella, joka tietysti on aiheuttanut levyä sanoittaessa huomattavia ristiriitoja. Välillä mie vaan istun työpöydän ääressä ja mietin, voiko tämmöistä julkaista? Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että ei pidä ajatella mitenkään muiden kannalta, vain oma mielipide merkitsee. Aivan sama myykö levy yhden vai 100 kappaletta, on se miulle puhtaasti oman itseni ymmärtämistä ja avaamista, ei sen kummempaa. Samalla tekeminen on miulle vähän kuin terapiaa, sillä omasta mielestäni SY:stä pääsi tulemaan aivan liian "iso" - lumipallo jota ei vain voinut pysäyttää. Nyt otetaan riski, ja palataan ruohonjuuritasolle tekemään juuri sitä mikä tuntuu parhaalta.

Ai montako biisiä levylle on tulossa? En osaa sanoa vielä mitenkään varmaa määrää, mutta noin 10-12 voisi olla realistinen määrä, vähän riippuen miten biisien kirjoittaminen etenee. Tällä hetkellä valmiina on 4 kappaletta, joten vauhtia on riittänyt enemmän kuin tarpeeksi. Hyvällä tuurilla parissa kuukaudessa saan tekstit valmiiksi ja äänitykset pääsevät vauhtiin. Saas nähä miten riittää motivaatiota asian kanssa. Tällä kertaa mie aion tehdä kaiken itse äänityksiä myöten, koska tajuaahan sen kuurokin että molemmat SY:n levyt on miksattu aivan päin helvettiä - hyi saatana. Ei vaan uskaltanut vastaan sanoa missään vaiheessa, virhe sinänsä sekin.

Levyn tunnelmaan tietysti vaikuttaa sekin, etteivät omat vaivat ole helpottaneet ollenkaan. Edelleen tässä ollaan telakalla, jo toista vuotta eikä loppua näy. Saas nähä mitä tuleman pitää. Sen verran voin jo tulevasta paljastaa, että vierailijoita levyllä ei löydy yhtäkään, ja biisilistaakin voisin vähän avata. "Sillanpolttaja" , "Rastitreffit" , "Tässä olen minä" "Ota kiinni jos saat" , "Pummi" , "Rastikesä" , "Kielimuuri" ja "Telakalla" ovat varmistuneita biisejä, joskin osa keskeneräisiä. On tuossa ehkä yksi hyväntuulinen tsibale, kai siitä sitten joku helkutin sinkku pitäisi tehdä - ja ketut.

Nojoo, mie jatkan toisenlaisten tekstien parissa, seuraavan kerran suunnistusta pääsee kunnolla harrastelemaan 25-mannassa, josko siihen mennessä olisi nämä kuviot jo enemmän selvillä...

torstai 18. heinäkuuta 2013

Avoimena edessänne

Karavaani kulkee ja sitärataa. Paljon on taas nähty ja koettu monella saralla, ja siitäpä seuraavassa tekstissä hieman lisäinformaatiota.

MM-kisabiisiprojekti on nyt viimeinkin onnellisesti takana. Kaikken hankalien vaiheiden jälkeen koko homman tuoma stressi ja erilaiset tilanteet purkautuivat WOC-banketin keikan myötä lopullisesti. Myö ollaan vapaita nytten, homma on paketissa! Jos koko systeemiä tarkastelee alusta asti, oli muuttujia enemmän kuin tarpeeksi. Koko projekti uhkasi kaatua jo alkuvaiheessa kun sopivaa tuotantoa ei löytynyt. Onneksi OP Beats tuli hätiin ja pelasti omalta osaltaan tilanteen.

Kun SY:n äänitysstudiona koko yhtyeen historian ajan toiminut Crypt Studios petti luottamuksen täydellisesti oli aikamoinen fiilisten sekamelska äänitysten jäljiltä. Tälläkään hetkellä en ole tyytyväinen biisien lopputuloksiin, OP pelasti miksaamalla mitä pelastettavissa oli. En suosittele kyseistä lafkaa (CS) kenellekään missään tilanteessa, sen verran kaukana ammattitaidosta tilanteen hoitaminen lopulta oli siellä päässä.

Noh, tästäkin selvittiin ja biisit saatiin puskettua ulos. Olis ollu jonkinnäköstä julkistustilaisuutta, mutta rehellisesti sanottuna ei kiinnostanut yhtään. Mie vihaan julkisuutta todella paljon, ja uskon että se pilaa ihmisen kun ihmisen lopulta todella pahasti. Ai miksi kirjotan tätä blogia? No varmaankin jonkinlainen purkautumisen perustarve on kuitenkin olemassa, kaikesta huolimatta - hittoako mie sitä tiiän.

Koitti Heinäkuu ja Vuokattiin tuli suunnata keikkailemaan. Kaikki meni hyvin, kunnes työpäivän jälkeen suuntasin luvattuun majoitukseen. Siellä sitten alokkaat olivat vastassa, eikä nimeä mistään tiedoista tietenkään löytynyt. Asiaa ei ollut siis hoidettu kyllin pitkälle asti. Jos takana ei olisi ollut 10:n tunnin työpäivää ja 4:n tunnin ajomatkaa, olisin ehkä saattanut aiheuttaa pienimuotoisen painimatsin. Jätin tilanteen kuitenkin väliin ja kehoituksesta poistuin paikalta etsimään muuta majoitusta. Onneksi porukat sitten olivat saaneet 2:n hengen huoneen sijasta 3:n hengen huoneen, niin sinne sitten pääsi majoittumaan, tosin oli se hieman perseestä puolenyönaikaan herätellä ja pyytää nöyrästi majapaikkaa, kun kirjallisessa sopimuksessa mainittua majoa ei ollutkaan järjestetty.

Ei se mitään, aamulla virkeänä (ja äärimmäisen vaivaisena) ylös sängystä. Edellisestä illasta laittamani palaute oli löytänyt kohteensa, ja pahoittelua tuli niin puhelimitse kuin myös maililla. Syytäkin oli. Päivällä sitten oli luvassa Hiukan stadionilla soundcheckki, ja viimeistään tässä vaiheessa tajusin miten iso juttu onkaan kyseessä. Illalla sitten avajaisissa oli n.10 000 ihmistä paikalla, mikä on jäätävä luku. Saattaa olla hieman yläkanttiin, mutta väritetään vähän. Keikka meni nausteriin, vaikka järjstelyt pettivät jälleen, kun tuhatkunta ihmistä pääsi alueelle, johon ei pitänyt olla mitään asiaa. Ei herranjestas mitä touhua.

Oli muuten tunteellinen hetki, kun Måren MM-kulta varmistui ja Suuria Unelmia kajahti soimaan. Kun kaksi ylpeydenaihetta iski samaan aikaan päälle, oli kyyneliä vaikea pitää piilossa. Teki äärimmäisen tiukkaa. Kisojen jälkeen ajomatka kotiin ja Meissi jäi paikapäälle hoitamaan SY:n julkisuuspuolta (mikä on hieno asia, miusta siihen hommaan ei ole). Aamulla sitten soittivat etelä-karjalan radiosta, ei kiinnostanut tipantippaa, pyysin Meissille soittelemaan.

Työviikon jälkeen koitti aika suunnata kohti WTOC ja WOC banketteja. Järjestelyt oli jälleen hoidettu vasemmalla kädellä, jos edes sillä. Kun keikan piti olla Perjantaina illalla, niin vielä klo 00.00 ei ollut tietoa onko keikkaa ollenkaan, mitä laitteistoa siellä on paikalla ja mitä meidän tulisi tuoda. Sama homma oli osittain WOC banketin kanssa, ja sinne oltiin kaiken lisäksi buukattu myös toinen bändi, mistä ei meille sitten mitään oltu kerrottu (Ei tietenkään, mehän oltiin TALKOOHENGELLÄ ja RAKKAUDESTA LAJIIN mukana, niin tarvinnut mitään infoa antaa). Vaikka järjestelyt aiheuttivat todella suuren vitutuksen ja epämukavuuden tunteen, niin kaikki unohtui ainakin osittain WOC-keikan pukatessa käyntiin. Kunnioituksestani urheilijoita kohtaan en voi kertoa sen tarkemmin illan tapahtumista, mutta hauskaa oli. Tuli jäätyä keikan jälkeen paikalle muutamaksi tuntia hengailemaan ja nauttimaan fiiliksistä. Taidettiin olla Meissin kanssa niitä harvoja, kellä ei ollut minkäänasteisia meriittejä.

Nyt kaiken tuon jälkeen, mie oon äärimmäisen tyytyväinen siitä, etten ollut koko viikkoa paikalla. Ei tarvinnut vastata uteluihin biisistä, keskustella ihmisten kanssa asioista jotka eivät kiinnosta yhtään, eikä muutenkaan tarvinnut olla esillä. Ne on eri miehet noihin hommiin. Mie tykkään vaan tehdä biisejä, ja siinä kaikki. Sanoinkin jo vitsillä, että seuraavan (jos sellaista tulee) levyn kansiin pelkästään Meissin kuvia, mie voin hoitaa taustahommat mieluummin.

Mihinkä tästä? Uusia biisejä on jo kehitteillä, ja niitä työstetään pikkuhiljaa. Uusia keikkoja ei ole tiedossa, eikä niitä kyllä tällä hetkellä oteta edes vastaan. Annetaan vähän pölyn laskeutua, että saadaan rauhassa ilman paineita tehdä asioita.

Vaikka mie vaikutan tämän tekstin jälkeen varmasti vittumaiselta kusipäältä (sellanenhan mie rehellisesti ajateltuna olen) en täysin ole ihmisvihaaja luoteeltani. Tykkään keskustella ihmisten kanssa, mutta en omiin asioihin liittyvistä jutuista, etenkään musiikista. Vähän voisin sanoa olevani erakkoluonne kuitenkin, sillä tykkään tehdä asioita yksin omassa rauhassani, ja tuoda niitä esiin sitten vasta kun huvittaa, eikä yhtään aikaisemmin.

Helvettiäkös mie selitän, ne jotka miut tuntee tietää paremmin. Harva tuntee, ja vielä harvempi tuntee hyvin. Näillä sanoila vetäydytään verhon taakse, juuri sinne mistä on tultukin.

P.S Naama ja rankisija ei edelleekään riitä

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Hetki

Elämä on lyhyt ja siitä pitää nauttia.

Mahtipontinen aloitus ei pohjusta millään tavalla tämänkertaista tekstiä. Alotin tossa perjantaina tämän kesän duuniputken huoltohommissa, ens kuussa vaihetaan sitten saman firman sisällä siisteihin sisähommiin respaan. Siihen mennessä onkin ehtinyt polttamaan ihonsa lukemattoman monta kertaa. Kun ei opi niin ei opi.

Mitäs muuta, paljon frisbeegolfia ja vähän suunnistusta. Kroppa tuntuu tällä hetkellä hyvältä, enkä mie oikein tohtis runtata sitä paskaan jamaan alottamalla nyt himoreeniä, eikä se oikeastaan edes kannatakkaan. Tasan oon suunnistamassa käyny yksissä kisoissa, sillonkin vähän kipeänä tuli käytyä rykäsemässä. Jos sitä vaikka viime syksyn sm-keskarin maastoihin menisi kansallisiin (jos ne nyt siellä ovat edes).

MM-kisabiisiprokkiskin on nyt ohi. En voi sanoa onnellisesti, en mitenkään. Jos nyt saisin valita, voisin rehellisesti sanoa kiitos ei, tietäen kaiken stressin ja muun mitä tuo on mukanaan tuonut. Alkoi jo nimittäin vaikuttamaan koko projekti yhtyteen sisäisiin suhteisiinkin. Tämä siis on minun linjani, eikä edusta mitenkään SY:n virallista linjaa. Äänitykset olivat vaikeimmat ikinä, suurimmilta osin meistä riippumattomista syistä. Meinasin jo heittää hanskat tiskiin ja lähteä kotiin vetämään pää täyteen viinaa kesken touhun, koska vitutti niin rajusti. Vituttaa edelleen, mutta ei niin rajusti välttämättä. Kyseistä biisiä en kuuntele ollenkaan, ehkä sitten kun pitää alkaa keikkaa varten sanoja taas makustelemaan. Ehkä tässä on samanlaista tunnelmaa kun Iso-H:lla lätkäbiisin jälkeen - ne tietää ketkä tietää.

Kesän jälkeen (jos rahaa nyt sattuu olemaan) alan keräämään omaa laitteistoa kasaan, ettei vastaavaa pääse enää ikinä tapahtumaan. Jos sen soololevyn saisi aikaseksi vielä joskus, eihän edellisestä ole aikaa kun vasta 6 vuotta. Saas nähdä tuleeko SY:ltä pitkään aikaan mitään, ainakin itsellä on paha krapula tuosta kisabiisistä päällä. Ei ole oikein meikäläisen juttuja kuunnella kisoissa kun tuntemattomat tulee kehumaan ja kyselemään. Kaikki tarvittava tieto on netissä, ettikää sieltä perkele! Mie vaan teen musaa, ne on eri jantterit kun siitä jauhaa ja ihmettelee. Helvetin helppoa se on, senkun vaan taustat netistä kovalla rahalla ja pää jauhamaan tekstiä. Miulla tulee tänä vuonna 10 vuotta täyteen räp-musiikin parissa, mutta oon täysin sitä mieltä että oon vieläkin sysipaska amatööri, paskaako siinä.

Mutta on sitä posiitivisuuttakin. Musiikkivideon kuvaukset oli todella mainiota touhua. Siinä sitten Meissin ja Mikkolan Timon kanssa päivä vietettiin Kangasalla saaden kasaan toivottavasti hyvää materiaalia, sen näkee sitten myöhemmin. Savonlinnassa on siis kokonaisuutena kaikki ihan ok. Viimeinen viikko oli aivan mahtavaa meininkiä hyvällä porukalla. Enkä tarkota nyt päätöntä ryyppäystä ja rellestystä, vaan oikeasti hienoa ajanviettoa ja leppoisaa touhua. Sääli että kohta taas kaupungista poistuu paljon ihmisiä joiden kanssa voisi viettää enemmänkin aikaa. Noh, sellasta se elämä vaan on.

MM-kisaviikolla tuskin tulen suunnistamaan rastiviikkoa, vaikka virallisilla MM-kisasivuilla niin seisookin. En taida viitsiä ottaa töistä palkatonta lomaa moisen takia, toiset kun joutuvat tekemään töitä kesällä elääkseen läpi talven, sen sijaan että kiertäisi maita ja mantuja rastiviikkojen sun muiden muodossa. Kyllähän se suunnistus, mutta kun ei vaan jaksa mukahauskaa hypeä ja jutustelua yhdestä perhanan biisistä tai muustakaan. Oonpas mie taas ilkee ja negatiivinen, hohhoijjakkaa.

Nähdään Jukolassa mutta puhutaan vaikka avaruusaluksista tai naisista. Aivan sama miulle, oon kuitenkin mukana täydellä sydämellä.

"Im outy tell these people something they dont know about me"





torstai 4. huhtikuuta 2013

Notta joo

Joopa joo vettä virtaa ja äijät ei muutu, mitään uutta ei siis näiden tähtien alla taas ole. Tai no on ja on mutta ei välttämättä positiivisessa mielessä kaikki. Se on taas Leimauksia kun miun kajareissa bängää, eli sitä on ajauduttu sinkuksi. Ei aina mene kaikki kuten suunnittelee...

SY työstää tulevaa MM-kisabiisia raivolla. En oo uskaltanu ees laskea monta kertaa on tausta (jonka muuten on tuottanut OP Beats , http://fi.wikipedia.org/wiki/OP_Beats) tullut kuunneltua, mutta kai siitä jotain hyötyäkin on ollut. Englanninkielinen versio onkin sanotusten osalta valmis, kotimaista värsiuunia vielä hiotaan. 19.4. yhtye astelee studion ovista sisään valmiina tekemään jotain ennennäkemättömän tiukkaa - sen näkee sitten tuleeko siitä mittään.

Terveyden puolella ei paljon uutta ole kerrottavana, taas vaihteeksi oli hieman vaikeampi jakso tuossa, mutta kun edellisellä viikolla kävin kokeilemassa kalevalaista jäsenkorjausta kotiseudulla, niin nyt on sen jälkeen fiilikset ja olo olleet puhtaasti positiivisen puolella. Kyllä tämä tästä, pikkuhiljaa. Läpi talven on tullut säbää mättämällä pientä peruskuntoa pidettyä yllä, tosin ei mopolla moottoritielle eikä familialla ralleihin. Kovasti tekisi mieli käydä kesällä jotain kisoja, ehkäpä C-sarjasta löytyisi sopivan tasoisia vastuksia. Ei paljon kiinnosta lähtä pitkiä matkoja työstämään, kun pahimpina päivinä kävelykin tekee kipeää.

Toukokuussa tulee sitten helposta akuuttiin rahapulaankin, kun duunit alkaa Punkaharjun Lomakeskuksessa, siitä sitten varmaan jonneen elokuun puoliväliin tulee hommia tehtyä, selviää ehkä juuri ja juuri talven yli taas. Kallista on elämä - liian kallista

Nojoo, taidankin tästä palata kisabiisin pariin, ei se reeni pahaa tee..